Tällä kertaa ajattelin tulla jakaamaan taas pitkästä aikaa tänne blogin puolelle mun snapchatin sisältöä, niin pääsette kurkistamaan myös sille puolelle mun elämää. Snapchatistä näätte mun elämää aikalailla reaaliaikaisesti, joten mikäli sellainen kiinnostelee niin kannattaa käydä addailemässä mua nimellä jeminaneaa.
Ensimmäisistä kuvista voisin sen verran mainita, että kuten huomaatte, mun snapistä löytyy paljon, paljon paljon ruoka kuvia. Oon vaan jotenkin niin happy siitä, miten ruoanlaitosta ja sen estetiikasta on tullu mulle rakas harrastus. Rakastan leikitellä ruoan koristelulla ja ottaa niistä miljoonia kuvia! :D Ruoka-aiheisia postauksia on toivottu suhteellisen paljon, joten niitä oikeastaan olenkin tällä hetkellä suunnittelemassa.
Muun muassa näistä ylläolevista kuvista osa on reseptikokeiluja, joita on varmasti myös blogin puolelle tulossa - muutama resepti jo testattu erittäin, erittäin toimivaksi, joten niistä tulee varmasti juttua myös tänne blogiin. Kun näitä kuvia kattoo niin ei voi muuta sanoa kun, että voi nam. Esimerkiksi noi mun ja poikaystävän vohvelit, oumaigaad, ne oli niiin niin nam. Nälkä iskee, vaikka olisi juuri syönyt. Rakastan myös sitä miten erilaiset värit tuovat ihanaa eloa näihin kuviin. Sitä mun mielestä ruoan pitäisikin olla: värikästä ja hyvää.
Viime aikoina oon viettänyt paljon aikaa myös poikaystäväni kanssa, ja vaikka kohta ollaankin oltu vasta puolivuotta yhdessä, ollaan keretty kokemaan ja tekemään yhdessä vaikka minkälaisia juttuja. Käyty muun muassa syömässä ja elokuvissa, tehty kaikenlaista mukavaa pientä puuhaa. Vietetty paljon yhteistä aikaa, mikä itselleni on erittäin tärkeää. Aika on kulunut aivan älyttömän nopeasti. Usein sitä miettii kuinka aika kuluu niin hitaasti mutta kun katsoo ajassa taaksepäin huomaakin ajan hurahtaneen.
Kaiken muun ohella koulua on tietysti pitänyt käydä. Viimeinen vuosi ja uskaltaisin sanoa että suurin stressin aiheeni tällähetkellä onkin koulu. Jotenkin turhauttaa ja raivostuttaa. En vaan jotenkin yhtään enää jaksaisi. Ylioppilaas kokeet ovat syksyltä ohi, ja eikä nyt mennyt aivan putkeen nekään. Noh.. en jaksa stressata niistä liikaa, kunhan nyt jotenkin selviäisi hengissä vielä keväästäkin. Muutaman kerran olen kerennyt myös töiden parissa piipahtamaan ja saanut itselleni kerättyä hieman säästöön rahaa :) Mökilläkin on muutaman kerran käyty moikkaamassa eläimiä, kisuja ja Kodaa <3
Jonkin verran olen myös treenaillut vaikken läheskään niin paljon kuin haluaisin. Koulu ja koulun tuomat menot vievät energiaani ja erityisesti aikaa erittäin paljon ja se syö kyllä itseäni tosi paljon. Rakastan treenaamisesta ja sitä energiaa mitä saan siitä. Koulu on kuitenkin hoidettava ja annettava itselle hieman armoa tämän suhteen. Varsinkin lukion jälkeen olisi kyllä tarkoitus aloittaa hieman säännöllisemmin käymään treenien puolellakin.
Treenit kulkevat kuitenkin suhteellisen hyvin - energiaa riittää kun syömiset on kunnossa ja tuloksiakin ehkä jossain määrin tulee. Muun muassa maastaveto paino on noussut 75kiloon (5x75kg)!
Pikkukissujen kanssa on touhuttu ja vietetty myös paljon aikaa. Niidenkin puolesta aika on kulunut älyttömän nopeasti. Vastahan ne olivat ihan mini mini vipeltäjiä, joiden silmät tuskin vielä aukeavat. Nyt ne jo juoksentelevat ympäri kämppää. Nää pikku vipeltäjät lähtee kuitenkin aivan pian sillä kodit ovat niille jo löytyneet. Kävin myös ekaa kertaa poikaystäväni isovanhemmilla poimimassa ison kasan suppilovahveroita ja hänen isällään yökylässä alku syyslomasta. Ääää niiin kivaaa! näitä juttuja just rakastan. Luonnossa oleminen saa mut kyllä niin onnelliseksi ja rauhalliseksi.
Tosiaan, siinä oli muutamia poimintoja mun snapista! Jos tosiaan kiinnostaa mun puuhailut ja höpöttelyt käykää addailemassa (jeminaneaa), instasta mut löytää nykyään nimellä plantifulmindj
Ihanaa syksyä <3 !
Tunnen kylmän ilmavirran kulkeutuvan solujani pitkin. Tämä kylmyys kulkeutuu, jokaista solua pitkin jokaiseen hengenvetooni, hengitän syvään. Jokainen veto on yhtä raskas ja syvä. Kylmät väreet valtaavat kehoni. Aivan kuin se viestisi jotain. Pieni tuulenvire heiluttaa hiuksiani. Askellan alfalttia kevyin askelein, hitaasti. Kellertävän punaiset lehdet makaavat maassa, kosteuden alla. Hetken olotilaa voisin kutsua hauraaksi, seesteiseksi. Istahdan.
Olen pohtinut omaa elämäni paljon kuluneiden vuosien aikana ja erityisesti viimeistä kahta vuotta, jotka ovat olleet erittäin raskaita, raskainta aikaa elämässäni. On monia asioita, joista olen erttäin epävarma niin itsessäni, kuin omassa elämässänikin. Mutta yksi asia on vaivannut aika kauan. Oikeastaan kun miettii ihan koko lapsuuttani ja nuoruutta. Se on asia josta yleensä vaietaan, tai siihen saattaa liittyä jopa häpeää. Mutta erityisesti kuitenkin alakuloisuutta, ainakin omalla kohdallani. Olen jotenkin havahtunut siihen kuinka paljon se oikeasti vaikuttaa omaan elämääni. Kuinka paljon se laskee omaa elämänlaatuani ja omaa mielialaa.
Mitä häpeään tulee, en ole ennen uskaltanut avata suutani tästä asiasta. Tälläisistä asioista on vaikea puhua ja niitä on vaikea pukea sanoiksi. Varsinkin, kun on kyse näinkin henkilökohtaisesta asiasta. Toisaalta juuri se on se syy minkä takia näistä asioista pitää osata avata suunsa, vaikka se pahalta tuntuisikin. Niissä ei ole mitään hävettävää tai pelättävää.
Yksinäisyyttä on niin montaa erilaista tyyppiä etten kaikkea tässä lähde käsittelemään, vaan lähinnä omaa kokemusta kyseisestä aiheesta. Kuten sanoin mulla on ollut todella pitkään jo mielessä kirjoittaa tästä aiheesta mutta tiedättekö kun mä en ole uskaltanut. En vaan ole saanut suutani auki ja aikaiseksi lähteä kirjoittamaan tästä. Tässä haluan kuitenkin mainita sen, että rakastan olla välillä yksin, puuhailla omia juttujani yksin ja pystyn olemaan yksin - ei ole kyse siitä, vaan hieman erilaisesta yksinäisyydestä.
Mä olen hävennyt asiaa, tai jotenkin pitänyt sitä tunteena, jota en saisi kokea. Enhän mä voi kokea yksinäisyyttä. Enhän mä ole yksin. Mullahan on perhe, ympärillä ihmisiä. Muttakun tätä asiaa on niin vaikea selittää muille.
Mä haluan kuitenkin yrittää.
Mä olen muuttunut jotenkin todella paljon viimeisten vuosien aikana. Tai oikeastaan, mun arvot on muuttuneet, toisin sanoen muuttaneet hieman muotoaan, ja oma kiinnostukseni on alkanut tarkentumaan. Pikku hiljaa on ehkä alkanut selviämään mitä aidosti pidän itselleni tärkeänä. Näistä muutoksista johtuen ystäväpiirini on jonkin verran vaihtunut, olen ehkä jopa tietoisesti halunnut poistua ihmisten luota, joiden en koe antavan itselleni positiivista energiaa - joiden kanssa en pysty olla täysillä itseni.
Muutaimina omina konkreettisena arvo esimerkkeinä voisin mainita hyvinvoinnin, liikunnan, eläinten oikeudet sekä ekologisuuden. Itseni ympärillä olevilla ihmisillä on niin erilaiset kiinnostuksen kohteet ja arvomaailmat. Rehellisesti sanottuna ei ole montaakaan ihmistä ympärilläni, joita kiinnostaisi samankaltaiset asiat. Enkä väitä, että ystävien määrä vaikuttaa omaan onnellisuuteen, tottakai laatu myös ystävien suhteen vie voiton.
Muttakun. Meistä jokainen ihminen tarvitsee ympärilleen ihmisiä joiden kanssa voi jakaa asioita, joiden kanssa voi jakaa yhteisiin inspiraation lähteisiin liittyviä asioita, kokemuksia ja tunteita. Joiden kanssa tuntee itsensä omaksi itsekseen ja ihmisiä, jotka aidosti ymmärtää, välittää ja rakastaa. Joita aidosti kiinnostaa sun tekemiset. Joiden silmistä näkyy välittäminen ja aito lämpö ja rakkaus. Sellaisia ihmisiä kaipaisin lisää ympärilleni.
Olen kohdannut elämäni aikana liian paljon epämiellyttäviä ihmisiä, joista saan ainoastaan negatiivista energiaa itselleni. Jotka ei kykene olemaan avoimia ja rehellisiä. Joille puhuminen on sama asia kuin puhuisin tyhjälle seinälle. Yhtä turhan kanssa. En vaan jaksaisi enää sellaista tekopyhyyttä. Tottakai elämässä on ja tulee olemaan ihmisiä joiden kanssa ei klikkaa niin hyvin ja se on aivan täysin inhimillistä. Kaipaan kuitenkin ympärilleni enemmän samantyyppisiä ihmisiä, joilla olisi samanlaisia inspiraation lähteitä, sillä huomaan heti miten onnelliseksi tulen siitä, että ympärilläni on senkaltasia ihmisiä, joiden kanssa voin jakaa asioita. Tällä hetkellä tilannetta vaikeuttaa se, että tunnen ja koen etten saa täydellistä hyväksymistäni omiin valintoihini, vaan epäilyä ja syyllistämistä. Tämä aiheuttaa sen, että alan epäilemään itseäni ja omia valintojani, mikä sekoittaa mieltäni entisestään.
Koen tavallaan olevani niin erilainen kuin muut ympärilläni olevat ihmiset ja se tekee jotenkin itseni todella surulliseksi. Olen toki ylpeä tietyllä tapaa siitä. Kuten sanotaan erilaisuushan on rikkautta. Mutta se vaan tekee surulliseksi. Sen huomaa tietyissä tilanteissa. Kun yhtäkkiä ei ole sitä ihmistä jolle voisi jakaa mielenkiintoisen jutun. Tai ei ole ihmistä, jonka kanssa voisi yleisesti keskustella asioista, jotka on lähellä omaa sydäntä. En halua kuulostaa kiittämättömältä. Olen älyttömän kiitollinen ystävistäni ja läheisistäni enkä syytä ketään yhtään mistään. Rehellisesti se vaan tekee todella surulliseksi ja haavoittuvaiseksi, aivan kun olisin jotenkin vääränlainen tai itsessäni olisi vika. Vaikka tiedän, ettei niin ole. Sitä tunnetta voisin kuvailla jopa tällä kylmyydellä. Kuin kylmä virta kulkeutuisi sormien päistä omaan kehoon. Olo tuntuu jotenkin todella tyhjältä.
Toivon, että siellä edes joku ymmärtää tässä asiassa mua ja tajuaa mitä tarkoitan.
En kuitenkaan lähde sille linjalle, että yrittäisin etsimällä etsiä itselleni kavereita. Sillä en saavuta mitään kestävää. Eiköhän elämä niitä oikeita ihmisiä ympärille tuo mukanaan, jos on tuodakseen.
