+17 KG ONNELLISUUTTA.

Viimeisimmän tekstin jälkeen olo hyvin kiitollinen. Olen saanut muutamilta, ehkä jopa hieman erikoisiltakin ihmisiltä viestejä. Kiitos niistä! 
Tänään kuitenkin ajattelin syventyä yhteen aiheeseen mikä mun elämässä on ollut viimevuodet hyvinkin läsnä, josta mainitsinkin jo edellisessä postauksessa. Ehkä nyt on tämänkin tekstin aika. 

Millaista sitten oikein on kokea syömishäiriö?

- elämän se ainakin multa vei.

Tätäkin tekstiä on niin vaikea aloittaa. Tiedättekö kun mieli sairastuu, tahdon voima on aikalailla koetuksella. Kuten sanotaan, ei kukaan vapaaehtoisesti ota itselleen mielenterveyshäiriöitä. Mun kohdalla, kuten varmasti monen muunkin, se tapahtui stressin ja ylirasitustilan seurauksena - halusin alitajunallisesti rankaista itseäni, hallita omaa elämääni edes jonkin suhteen. 
Silloin kun kaikki oli niin sekaisin. 

Kuten sanoin edellisessä tekstissä, mulle ei koskaan diagnosoitu oikeastaan mitään syömishäiriötä. Enkä varsinkaan sitä itselleni silloin myöntänyt. Vaikka tiesin sen tasan tarkkaan, että mulla oli vakavia ongelmia syömisen kanssa. Itselläni kuitenkaan ei tavallaan ollut ongelmia ulkonäöllisesti (sen suurempia kun mitä nyt pieniä ulkonäköpaineita varmasti monella on). 

Niiden raastavien vuosien aikana, mun mieli vaan jotenkin sairaalla tavalla sai jotain mielihyvää siitä että näännytin itseäni.

Keskimmäinen kuva on peruskoulun päättöjuhlasta. Jo silloin painoni oli pudonnut huomattavasti, lihakset kadonneet ties minne. Olin heikko, hyvä kun jaksoin hymyillä. Todellisuudessa mä en edes osannut iloita siitä että peruskoulu olisi ohi, olin vaan niin sekaisin ja äärettömän väsynyt siihen sairaalloiseen puurtamiseen, koulussa, kotona, läksyissä, projekteissä - oikeestaan siihen kamppailuun mitä kävin mun pään sisällä jatkuvasti. Olin niin väsynyt olemaan kaikessa täydellisyyttä tavoittelija, niinkuin edelleen olen. 

Kesä alkoi ja silloin jotain tapahtui. Jollain tapaa se kaikki paha olo purkautui. Se kaikki stressi ja huolehtiminen. Vasta nyt jälkikäteen ajateltuna sen tajuan. Mä olin vaan henkisesti ja fyysisesti niin loppu, että mä vaivuin todella syviin vesiin, mitä sitä kaunistelemaan

- masennuin itseeni.

Kaiken sen ylirasituksen, minkä olin kaiken kaikkiaan saanut itselleni aiheutettua, seurauksena rupesin kontrolloimaan elämääni ruoan avulla. Useinhan niin saattaa käydä, ihminen pyrkii hallitsemaan kaiken sekamelskan keskellä edes jotain asiaa elämässään, jotta pysyisi järjissään. Söin, mutta ihan älyttömän vähän. Siihen päälle vielä se kaikki kontrollointi: ruokien rasvapitoisuudet mahdollisimman pieneksi, hiilihydraatit minimiin sekä tietynlainen ruokailujen aikatauluttaminen joka ikinen päivä ja älytön määrä liikuntaa. Silloin olin tosiaan lopettanut jalkapallon hetkeksi, sillä mun oli pakko pitää hetki taukoa (aloitin myöhemmin uudelleen mutta lopetin kokonaan viimevuoden loppupuolella) Älytön määrä liikuntaa tarkoitti joka ikinen aamu lenkki tyhjällä vatsalla, jopa kaksi tai kolme treeniä päivässä, mahdollisimman kuluttavaa tietenkin. 

sairasta. 

Joka ikinen kerta kun katson näitä kuvia vierähtää kyllä kyyneliä. Mä vaan nään mun silmistä sen miten huono mun oli olla itseni kanssa. Miten paskalta ja sumuiselta jokainen päivä mun silmissä näytti. Mä olin turhautunut itseeni. Mun itsetunto laski ehkä syvemmälle kuin koskaan ennen. Mun kroppa oli päässyt täysin siihen pisteeseen että se ei enää toiminut, mä en palautunut. Sen huomasin erityisesti siinä että mä heräilin 2h välein öisin. Mun kroppa kävi niin ylikierroksilla ja huusi ravintoa, jota se sitten alkoi syömään mun lihaksista ja kaikki mahdollinen energia kului välttämättömien elintoimintojen ylläpitämiseen 

- siihen että jaksoin edes hengittää. 

Jossain vaiheessa huomasin vaan etten ollut enään läsnä. Aivan kun en olisi keskustelu tilanteissa kuullutkaan mitään, mä vaan istuin ja kuuntelin, vaikka en oikeasti keskittynyt siihen ollenkaan, en keskittynyt oikeastaan yhtään mihinkään. Mun aivot ei saanut energiaa mikä vaikutti myös mun muistiin. Unohtelin ihan normaaleita, yksinkertaisia asioita. Kaikista pelottavinta oli myöhemmin ajatella sitä etten oikeasti edes muista paljoakaan tuosta ajasta. Mieleen on jäänyt vain tiettyjä hetkiä jotka muistan niinkin elävästi, etten välttämättä haluaisi niitä edes muistaa. 

Mua masensi katsoa muita ihmisiä, miten onnellisilta ne näytti. Miten ne nauroi, puhui ihan arkipäivän asioista, ne ei miettinyt sitä kuinka selviytyä seuraavasta päivästä hengissä. Se tuntui niin pahalta. Mietin voinko enään koskaan tuntea niin - voinko enää koskaan nauttia elämästä. Mä vaivuin niin järkyttävään epätoivoon koko elämän suhteen. 

Ruoasta tuli mulle stressin aihe, se ei ollut enään se josta sain suunnatonta mielihyvää ja makuelämyksi vaan se oli ainoastaan polttoainetta. Kaikki alkoi pienestä, loppujen lopuksi tilanne olikin sellainen että ruokailuni oli lähinnä ruoan sörkkimistä. Oikeastaan mun ruokahalu lähti kokonaan. En enään jaksanut hoitaa ruokailujani kuntoon koska oli niin paljon muita asioita mitä mietin ja pyörittelin päässä. Olin oman itseni kanssa niin hukassa. 

Nämä kuvat on ehkä pahimmilta ajoiltani painoni suhteen. Lähtöpainoni normaali tilanteessa oli n. 63 kg, tässä vaiheessa painoin pahimmillaan 49kiloa - multa oli tippunut 14kg. Kasvavalle nuorelle se on ehkä yksiä vaarallisimpia asioita. Ja kyllä se sekotti mun koko kehon, kropan ja hormonit täysin. Mä en edes tiedä mitä näistä kuvista pitäisi ajatella. Mun mieli oli niin sairas, että sain sairasta hyvänolon tunnetta siitä miten vatsalihakset näkyivät. Samaan aikaan kun luut paistoivat läpi olemattoman rasvakerroksen. Jouduin käymään lääkärillä ja ravintoterapautilla.

Ensimmäinen kuva kuvaa ehkä parhaiten mun oloa sinä pahimpana kesänä. En edes osaa selittää sitä. Olin niin valmis luovuttamaan kaiken suhteen. Olin niin kyllästynyt mun elämään, siihen yksitoikkoisuuteen, siihen miten ystävät loittoni mun ympäriltä koska elin kuin pienessä kuplassa oman pääni sisällä - yksin omien ajatuksieni kanssa. Ei mulla oikeestaan ollut minkäänlaista sosiaalista elämää enään. Jäin todella yksin. Se vaan oli niin absurdia, se ei ollut yhtään mun tapaista, muistan vielä elävästi ne tilanteet miten ajattelin ehkä kahdeksannella luokalla sitä kuinka en voisi kuvitellakkaan sairastavani mitään syömishäiriöön liittyvää. Ja kappas mitä seuraavana vuonna kävikään. 

Tekee pahaa katsoa mun silmiä näissä kuvissa, miten mun pupillit pieneni, miten sairaalta näytin. Ne kuvastaa hyvin sitä paskaa mitä kävin läpi, missä mielentilassa elin joka ikinen sekuntti.
Moni voisi ajatella tästä kuvasarjasta ompa kaunis onnellinen nuori nainen mutta voi kuulkaa. Mä olin sairas. Tuon leveän hammashymyn takana oli sairas mieli, surullinen ja masentunut tyttö. Joka oli hukassa, kovaa vauhtia palamassa oman terveyden kanssa loppuun.

Tällä mä haluan osoittaa että älkää tehkö ihmisistä minkään näköisiä johtopäätöksiä ulkoisen olemuksen tai instagram kuvien perusteella. Niiden takana on usein paljon muutakin. Älkääkä ottako liikaa mallia tai ihailko ihmisten elämää jos ette tiedä todellisuutta mitä sen kaiken lavastuksen takana on. Niiden paistavien vatsalihasten takana voi olla paljon muutakin kuin terveelliset elämäntavat ja intohimo liikuntaan.  
Kesän lopulla jotain kuitenkin tapahtui mun päässä. Kaiken tämän itsensä kituuttamisen seurauksena mulle iski aivan järkyttävä häpeä. Häpeän tunne itseäni kohtaan, mun kroppaa, mun mieltä - mietin jatkuvasti miten mä oon saattanut päästää itseni tähän kuntoon. Siitä alkoi ehkä yksi rankimmista jaksoista henkisesti. Ainut asia mikä mua enää esti parantua oli se että olin niin vihainen itselleni, pettynyt itseeni. Syytin itseäni kaikesta tapahtuneesta, en vaan kyennyt antamaan itselleni anteeksi sitä kaikkea. Sen takia puhuminen mulle olikin vaikeaa, ajattelin olevani vain taakka, mua oikeasti pelotti aivan älyttömästi ja koin niin suurta häpeää kaikkea kohtaan. Joka ikinen kerta kun yritin avata suutani ja puhua, se päättyi siihen että olin vain hiljaa enkä kyennyt sanomaan mitään.

 Jokin sai mut kuitenkin palaamaan järkiin. Jossain syvällä mä vielä uskoin, ja halusin parantua. Rupesin lisäämään ruokaa vähitellen, mutta pikkuhijaa määrät kasvoivat hyvinkin suuriksi. 

Se oli tärkein askel minkä uskalsin ottaa, vaikka se pelotti todella paljon. Vaikka tiesin että mun keho tulee muuttumaan mutta mun oli pakko pakottaa itteni siihen, en vaan jaksanut elää enää niin. Joka kerta kun ajatus siitä etten voisi syödä palaa suklaata hiipi mun mieleen, pakotin itseni, pakotin itseni syömään. Mä tiesin että se ääni ei tullut musta vaan mun sairastuneesta mielestä.

Yhtäkkiä huomasin jotain tapahtuvan.

Huomasin jopa hymyilevani aidosti onnesta, jopa pieniä naurujakin saattoi esiinyä. Siitä että olin päässyt pahimman yli. Siitä, että puhuin, huomasin keskustelevani. Muistin asioita, näin tulevaisuuden, kauan poissa ollut motivaationi palasi elämään. Aloin taas liikkumaan vähitellen. Liikunnan suhteen pakotin myös hillitsemään itseni. Vaikka teki mieli juosta, kävelin. Mä vaan tiesin että se on mulle paljon parempi, ja se kaikki tulee vielä palkitsemaan mua, joku päivä voisin juosta ja treenata niin kovaa kun ikinä haluan, silloin mun vaan oli pakko ottaa rauhassa.

Mä aloin pikkuhiljaa saamaan taas takaisin omaa itseäni. Mä olin siitä niin onnellinen. Vaikka koko matka oli ihan älyttömän pitkä ja raskas, se oli ehkä yksi opettavimmista asioista mitä mä olen kokenut mun elämäni aikana. Mä kävin niin syvällä, jonne mä en enään ikinä, en ikinä halua joutua. Mä opin rauhoittumaan, antamaan itselleni tilaa, olemaan iha älyttömän kärsivällinen. Olemaan kiitollinen omasta terveydestä, olemaan ylpeä itsestäni edes jossain määrin. Opin taas rakastamaan ruokaa. Se ei ole mulle enää vain polttoainetta vaan nautintoa, inspiraation lähde. 

Painan tällähetkellä 66 kiloa ja ne kaikki 17kiloa mitkä sain kerrytettyä takaisin itselleni pahimmista ajoista takaisin pitkän taistelun jälkeen on ollut sen taistelun arvoista. 

Joka ikinen kilo on tehnyt musta onnellisemman.

TARINA MINUSTA

Tämän tekstin otsikko on ollut mun arkistossa jo pitkään. Ja kun sanon pitkään, se tarkoittaa todella pitkään. Joka kerta kirjoittaessani tämän otsikon alle mä olen perääntynyt. Jättänyt tekstin kesken, kumittanut kaiken. Vain otsikko on jäänyt jäljelle. Mä en ole uskaltanut, oikeastaan ei ole ollut tämän tekstin aika. Monessa tekstissä kun olen puhunut itseni rikkonaisuudesta. Mistä se kaikki sitten on peräisin? Mistä se kaikki epävarmuus ja ahdistus johtui silloin joskus, ehkä jopa hieman edelleen. Nyt mä koen kuitenkin, että on tämän tekstin aika. 

Aika avata ehkä vähän enemmän itseäni.


Mun täytyy sanoa, että mun on ihan älyttömän vaikea aloittaa tätä teksti. Se kun ihminen hajoaa pieniksi palasiksi, palasiksi joita on ihan älyttömän vaikea saada koottua takaisin yhteen, on ehkä yksi vaikeimmista asioista selittää. Oman mielen sairastuminen on yksi monimutkaisimmista asioista kertoa sanoiksi. Kukaan ei ikinä voi tajuta miltä se tuntuu, mitä se oikeasti on ennen kuin sen itse kokee. Ennen kuin itse joutuu vellomaan siinä paskassa. 

Ihminen voi vain kuvitella miltä tuntuu olla paskana kaikesta joka sekuntti. Miltä tuntuu kun joutuu pidättelemään omia tunteitaan jatkuvasti "suojellakseen" itseään. Miltä tuntuu kun mikään ei tunnu koskaan miltään. Miltä tuntuu olla olemattomana, läsnäolottomana. Miltä tuntuu katsoa itseään peilistä joka ikinen päivä niin, että näkee vain epätoivoa. Tai miltä tuntuu jatkua kylmyys sormenpäissä, joita pitkin se kylmyys virtaa muualle kehoon - kirjaimellisesti. Kävin niin syvällä.

Mä haluan kuitenkin yrittää selittää.


Mä olen aina ollut luonteeltani ystävällinen, kiltti, sosiaalinen, kaikkien kanssa toimeentuleva ja vastuuntuntoinen - tunnollinen. Mä nauran vatsa kippurassa asioille joille kukaan muu ei naura, hassuttelen - siitä ehkä mun lähimmät ihmiset mut tunnistaakin. Vastapainoksi mä kuitenkin pohdin elämää aika paljon, välillä liikaakin. Ja ehkä suurin syy miksi mä sairastuin on mun perfektionistisuus turhien paineiden otto, joista mä olen puhunutkin paljon. Sen tiedän, että ne luonteenpiirteet mussa on ja pysyy. Sitäkin voi kuitenkin oppia hallitsemaan, niinkun muutama vuosi takaperin osasinkin toimia. Mun elämään on ihan pienestä pitäen kuulunut myös urheilu ja mä olen kasvanut elämään niin sanotusti urheilijan elämää. Sitä elämää voi ehkä muiden ihmisten vaikea ymmärtää.

Niinkun sanoin, tämä tarina on niin monimutkainen, että on ehkä jopa mahdotonta selittää asia kaikilta osin. Jostain on ehkä kuitenkin aloitettava. 


Peruskoulun viimeisellä luokalla, noin muutama vuosi sitten, mä aloin pikkuhiljaa ajatumaan ehkä tähän astiseen, mun elämän vaikeimpaan ajanjaksoon. Moni varmasti tietää: paljon kokeita, projekteja - tavoitteena satsata hyvään päättötodistukseen. Perfektionistille tämä ei ehkä ihan ihanne tilanne, sanotaanko nyt vaikka niin. Mähän olin tottakai niitä, jotka tavotteli korkeita arvosanoja - ja 8:sin arvosanahan ei ollut hyväksyttävä, 7:sta puhumattakaan.

Aikaa kului, ja yhtäkkiä löysin itseni järkyttävän stressin alaisuudesta. Olin elänyt vain miettien mikä tentti on seuraavaksi tai mikä projekti pitää huomenna palauttaa. Oikeastaan en mä elänyt enään siinä vaiheessa. Olin unohtanut kaiken muun mitä elämässä on. Muistan yhden illan jolloin luin sängylläni kokeisiin, silmät seisoivat päässä ja kellon viisari läheni kolmea. Ja lopputuloksenahan pärjäsin kokeissa älyttömän hyvin mutta oliko se kaikki ihan oikeesti sen arvosta?

Eikä siinä vielä kaikki. Kun paiskataan päälle vielä SM-tason urheilu jalkapallossa ja 5-6krt viikossa treenejä niin siitähän vasta mukava kokonaisuus saadaan. Samaan aikaan mulla oli siis ongelmia myös urheilun saralla (niistä en kerro sen enempää ne on ehkä liian monimutkaisia asioita selitettäväksi, peliajan puute, valmentajien tietynlainen käyttäytyminen jne..). Treeneistä joista ennen sain energiaa, sain nähdä ystäviä ja mennä purkamaan omia ajatuksiani, oli muodostunut toinen stressin aihe: en yksinkertaisesti jaksanut treenata sen kaiken muun stressin ohella täysillä, koin ehkä jopa hieman epäoikeudenmukaisuuttakin.

Olin kovaa vauhtia palamassa loppuun. 


Koulu loppui - ehkä hetken ehdin hengähtää. Kunnes alkoi seuraava huolenaihe: lukio. Siitä alkoi sitten seuraava rumba. Lukion ykkösluokalla pärjäsin hyvin koulussa, oman henkisen hyvinvoinnin kustannuksella, mutta tässä vaiheessa ehkä vielä konkreettisemmin mukaan astuu ruokailut. Aloin purkamaan omaa pahaa oloani, patoutumiani urheiluun ja syömiseni hallintaan. Siitä voi ehkä jokainen jopa päätellä seuraukset - sairaalloinen alipaino, syömishäiriöitä, oman kehonkuvan vääristymiä. 

Vaikka syömishäiriöitä mulle ei koskaan todettu, enkä varsinkaan itselleni myöntänyt mitään, jälkeenpäin ajatellen kyllä mulla oli vakavia ongelmia syömisten ja oman kehonkuvan kanssa. Näin peilistä vain rumat ja surulliset kasvot, kasvot joilla ei ole mitään merkitystä. Jokainen voi kuvitella miltä tuntuu herätä joka, kyllä, joka aamu kello 6:30 aamulenkille, huom. jopa kouluaamuina ja tyhjällä vatsalla koska niinhän se rasvapalaa, eikö? Ja puuroahan ei voi syödä loppuun asti, koulussa haarukallinen suuhun niin eiköhän sillä jaksa. Mun elämä pyöri aikataulutettujen syömisten ja ruoan kontrolloinnin ympärillä. Mun paino tippui lähes 15 kiloa muutamassa kuukaudessa. Menetin lähemmäs kaikki omalla työllä hankitut lihakset mitä mulla oli. Lääkärissä sain kuulla huomattavista omien hormonieni alhaisuudesta. 

Siitä voi jonkinverran päätellä kuinka vakavaa se touhu todellisuudessa oli. 


Siitä alkoi ehkä mun elämäni pimeimmät ja pisimmät kuukaudet. Mä elin todellisessa sumussa. Niin sumussa etten tänäpäivänäkään muista paljoa mitään tuosta ajasta. Mun aivot ja kroppa eivät saaneet tarpeeksi energiaa. Kaikki energia kului siihen, että mun kroppa yritti pitää mut hengissä ja välttämättömät elintoiminnot toiminnassa. Rehellisesti sanottuna mulla oli niin älyttömän huono olla itseni kanssa, joka hetki. Kuukautiset oli poissa, kauan aikaa, vuosia. Niiden suhteen olin jo melkein luovuttanut ja pelkäsin etten saa niitä enää ikinä takaisin. Niiden puuttuminen tarkoitti mulle vaan yhtä asiaa, mun kroppa ei toimi normaalisti. Mussa alko esiintymään voimakkaita masennuksen oireita. Mä itkin, ahdistuin ihan kaikesta joka päivä. Mä en ollut enää se sama Jemina, joka nauraa ja hassuttelee, joka odottaa toiveikkaana tulevaa, on motivoitunut ja haluaa kehittyä. Musta oli tullut apaattinen ja passiivinen. Välillä oikeesti jopa havahduin siihen, etten edes tiedä kuka mulle puhuu ja mistä. Mä elin omassa kuplassa, menetin ystäviä ja riitelin vanhempien kanssa, koska mulla oli ittelläni niin huono olla. Mä en puhunut kellekkään mitään, olin niin vaikeasti lähestyttävä, että mulle ei varmaan edes uskallettu tulla puhumaan. Mä oon edelleenkin vihanen ittelleni siitä millanen olin ja kuinka vaikea mua oli lähestyä. Kuinka välinpitämättömäksi muista ihmisistä mun mielensairastuminen teki mut. Mä unohtelin asioita, en jaksanut enää liikkua ja sen huomasin konkreettisesti treeneissä - en vaan saanut itsestäni mitään irti. 

Samaan aikaan kaikki ne tunteet jotka koin "virheellisiksi" patoutui mun sisälle. Enhän mä saa tuntea näin, olla surullinen, ajattelin. Syytin itseäni kaikesta tapahtuneesta. Se oli ehkä suurin syy, miksi en päässyt elämässä eteenpäin. Joka kerta kun yritin avata suutani auki ja kertoa miten huono mun on olla. En vaan pysynyt antamaan itselleni sitä paskaa anteeksi. Miten mä olin saattanut antaa itseni ajatua siihen tilanteeseen ja tehdä itselleni näin. 

Lopetin 10 vuoden jälkeen jalkapallon mun omasta tahdosta. Mä tiesin että nyt ei tosiaan ole kaikki hyvin ja mun oli pakko ottaa iisisti. Levätä hetken, koska mä olin niin sekaisin. Mun aivot ja kroppa huusi lepoa. Ruoasta oli tullut mulle stressin aihe. Mun hormonitoiminta oli aivan sekaisin, enkä tuntenut mitään muuta kuin tyhjyyttä kaikesta, vaikka mun pää oli liian täynnä. 

Musta itsestäni oli tullut mun itseni pahin vihollinen - hyvä että jaksoin edes hengittää, se ehkä piti mut vielä hengissä tästä kaikesta.


Kävin lääkärissä ja mulle tarkottiin ammattiapua mm. psykologilta, mutta mä en halunnut. Mä halusin itse selvittää omat sotkuni. Sellainen mä vaan olen. Jos mä jotain mokaan, teen sen loppuun asti kunnolla uudelleen, ihan kaikissa asioissa elämässä. Mun mielestä on turha ruveta jossittelemaan olisiko pitänyt hakea apua vai ei. Jollain ihmeen kaupalla halusin vielä uskoa tulevaan, siihen että seison vielä kahdella jalalla terveenä. 

Niinhän sitä sanotaan ettei kukaan valitse itselleen mielenterveyshäiriöitä tai sairauksia ja se on totta mutta me itse aiheutamme stressin itsellemme. Kukaan ulkopuolinen ei sitä meille anna lahjaksi. Emme voi syytää stressistä ketään muuta, siitä syystä mä sairastuin entisestään. Mä en osannut olla armollinen itselleni vaan rankaisin itseäni kaikella muulla toiminnalla. Syömättömyyden myötä, ehkä päällimmäisenä tunsin joka ikinen päivä - oikeastaan joka ikinen sekuntti tunsin kylmyyttä. Ruoan kontrolloinnista oli tullut pakkomielle. Toisin sanottuna, mun elämän kontrolloinnista oli tullut pakkomielle. Mun rasvaprosentti oli laskenut niin alhaiseksi, lihakset hävinneet ja kaikki energia kului hengissä pysymiseen. Vetäydyin ja itkin joka päivä sen takia kun olin niin kylmissäni. Sormet olivat aivan jääkylmät - samaan aikaan kun muut valittivat kuumuudesta. Kuljin kaikkialle kuulokkeet päässä sanomatta sanaakaan, toisinaan musiikki auttoi mua myös toipumaan ja käsittelemään toisinaan se oli pakokeino omaa pahaa oloa vastaan. 

Kaikkea sitä häpeän ja masentuneisuuden määrää ja olotilaa ei voi edes sanoiksi kuvailla. Perfektionistisuuteni oli ajanut mut pisteeseen, josta nouseminen oli ehkä raskainta ikinä. Olin palanut niin loppuun, ajautunut ylirasitustilaan, burn outiksikin sitä voisi kutsua, että mun koko elämä oli muuttunut täysin, liian lyhyen ajan sisällä. Yhtenä iltana istuin sohvalla ja romahdin täysin. Itkin niin paljon, että en meinannut saada henkeä. Se kaikki paska purkautui yhdellä kerralla ulos - menetin täysin kontrollin tunteistani. 

Luojan kiitos se tapahtui ja ymmärsin itse rauhoittua. 


Kaikki tämä jätti todella suuret arvet ja teki mut todella haavoittuvaiseksi. Kaiken sen jälkeen oli älyttömän vaikea saada mistään otetta. Pitkään itkin ja alakuloisuuteni jatkui kuukausia. Ainut ajatus mikä päässä oli että " koska tämä loppuu " koska mä taas nauran, koska mä voin sanoa olevani terve. Vastuuntuntoisuuteni ja kiltteyteni oli ajanut mut todella koville eikä mulla ollut enää mitään mikä mua olis motivoinut liikkumaan, syömään - nauttimaan elämästä. Vaikka syömiseni oli edelleen huonossa tilassa, annoin itselleni hieman siimaa. Löysensin otetta. Ja en väitä etteikö se olisi pelottanut. Se pelotti ihan tajuttomasti. Mutta kun tiesin, että mun on pakko. Päästin hieman otetta kontrollistani, rupesin syömään.

Rupesin syömään todella paljon. Mutta sitä mun keho tarvisti, jopa sen kustannuksella että vatsani oli kyllä koetuksella. Pikku hiljaa rupesin huomaamaan pieniä asioita. Veri kiertää, en unohdellut asioita, ruoka rupesikin maistumaan hyvältä. En ollutkaan enään se luikku ja sain muotoja jotka olin menettänyt. Puhuin, jopa hieman enemmän. Viimeisempänä, jopa pieni naurahdus saattoi tulla, josta olin ihan suunnattoman onnellinen. Aloin käymään salilla, myöhemmin aloitin crossfitin ja löysin joogan, joka on ehkä yksiä merkittävimpiä edesauttajia mun toipumisessa. Rakastuin ruoanlaittamiseen, kasvis/vegaaniruokaan ja ne nousivat korkealle omalla arvolistallani.

Sen kaiken vastaanottaminen oli ja on edelleen kuitenkin raskasta. Muun muassa paino - mun on pakko vakuuttaa itselleni, että mä olen sellainen ihminen, että mun keho tarvitsee rasvaa paljon, jotta se toimii normaalisti. Mä en voi jatkuvasti kituutella itseäni siinä toivossa että saisin sixpackin. Sitä paitsi se ei ole elämässä tärkeää. Sillä me ei saavuteta elämässä onnellisuutta - se on fakta.

Pienen pienillä asioilla aloin saamaan vihdoin taas otetta elämästäni.


Elämäni muuttumisen seurauksena olen ollut todella hukassa ja sekaisin. Olen etsinyt omaa identiteettiäni, löytänyt uusia asioita elämääni, pettynyt, onnistunut ja taas pettynyt. Sen takia olenkin niin epävarma kaikesta. Pelkään etten löydä omaa paikkaani, oikeita ihmisiä ympärilleni, jotka hyväksyy mun valinnat ja ottaa vastaan ihmiset avoimesti. Joiden seurassa voin tuntea itseni kuuluvan sinne. Mietin usein, ehkä jopa päivittäin kuka mä oikeastaan olen. Mitä mä haluan tehdä, missä mä haluan olla, kenen ympäröivänä. 10 vuotinen urheiluharrastuksen, jalkapallon lopettaminen mietityttää: oliko se oikea ratkaisu, sitä kovasti kuitenkin vakuuttelen itselleni että oli. Mun oli pakko hellittää otetta. Jalkapallon harrastaminenkin oli niin suuri osa omaa identiteettiäni, että sen lopettaminen on vaikuttanut itsensä etsimiseen paljon. Toisaalta mietin kuitenkin etten voi jäädä makaamaan vanhaan. En vaan voi. En voi ajatella koko ajan, että mitä jos olisin tehnyt niin tai näin. Ja kun mä olen tässä. Miksi mä edes etsin itseäni. Eiköhän elämän tehtävä ole tuoda meille niitä asioita mitä meille kuuluu.

Muistan myös kun mietin muutama vuosi takaperin, että en mä varmaan ikinä tule kärsimään tälläisistä ongelmista. Ei musta vois sellasta uskoa. Ja mitä kävikään, tästä haluankin muistuttaa ihmisiä että älkää koskaan, ikinä vetäkö johtopäätöksiä ihmisistä niiden ulkoisen olemuksen perusteella. Vaikka mä olin niin hajalla, esitin ulospäin, että kaikki on ihan okei. Ja jos yhden asian haluan sanoa teille. Älkää ikinä lopettako syömistä. Se vie teidän elämänne.

Ehkä konkreettisin asia mitä viime aikoina on toipumisessani tapahtunut, on se että sain vihdoin n. 3 vuoden jälkeen omat kuukautiseni takaisin. Sitä onnen määrää, ja naiset, olkaa onnellisia niistä. Oikeasti, olkaa kiitollisia siitä, että kroppanne toimii. Se on yksi iso merkki siitä, että oma keho on terve. Toinen asia on se, että mä olen saanut taas sen nauravan itseni takaisin, en ole asioiden kanssa enää niin ehdoton. Rakastan nauraa vatsakippurassa kaikelle turhalle.

Jos en muuta osaa sanoa, sen tiedän että se on minua itseäni.

 
Mun kroppa ja mieli siis edelleen on toipumassa tuosta kaikesta. En edelleenkään ole ehjä kokonaisuus ja koitan löytää elämässä balanssia, edelleen kamppailen syömiseni kanssa, siten että opettelen antamaan itselleni armoa ja olemaan potematta huonoa omatuntoa siitä. Loppujen lopuksi tuo kaikki paska, se kaikki itkun ja turhautumisen määrä on ollut ehkä yksiä opettavimmista asioista. Mä olen oppinut olemaan kärsivällisempi, oppinut hyväksymään paremmin sen että mun ei tarvitse olla paras (vaikka edelleen sellaisia tuntemuksia koen), antamaan tunteiden tulla, oppinut itkemään, koska ihmisen haavoittuvaisuus on ehkä kauneinta. 

Se, että osaa olla jokaisen tunteen kanssa sinut. 

Miksi sitten kerron tämän kaiken, miksi jaan näin henkilökohtaisia asioita? Ensinnäkin kirjoittaminen auttaa itseäni käsittelemään asioita paremmin. Myöskin, jos edes joku siellä on kokenut tai kokee samanlaisia tunteita tällä hetkellä, mä haluan auttaa. Antaa vertaistukea - te ette ole yksin niiden asioiden kanssa, te ette ole mitenkään epänormaaleja. Kaikilla meillä on omat ongelmamme. Kenenkään elämä ei ole pelkkiä täydellisiä aamupaloja, treenaamisen kehitystä ja kokonaisvaltaista hyvinvointia. Me saadaan olla sekaisin, tuntea jokainen tunne. Olkaa itsellenne armollisia.

Sillä meillä kaikilla on oma tarinamme.

ps. Mikäli teillä herää näistä aiheista kysymyksiä paljonkin voin pitää Q&A tyyppistä postausta, jos teitä sellainen kiinnostaa. Vastaan mielelläni kysymyksiin näistä aiheista. Tämä aihe on niin henkilökohtainen ja kokonaisvaltainen että kirjoittaisin tästä aiheesta vaikka kirjan. Muun muassa olen ajatellut jakaa aihetta ehkä hieman yksityiskohtaisempiin aihepiireihin kuten mun ruokailuun ja syömishäiriöön, itsetuntoon/luottamukseen, suhteestani urheiluun jne.. Joten jos on mitä tahansa kysyttävää tulee ja jos kysymyksiä herää paljonkin ilomielin niihin vastailen <3

instagram: jeminanea / snapchat: jeminaneaa / facebook / bloglovin 

kuvat: Laura

KOSKA JUURI SE SAIRASTUTTI MUT

Tiedättekö, kun joskus vaan on ettei osaa mielessään muodostaa tunteistaan minkäänlaista kokonaisuutta. Vaikka kuinka koittaa kaivaa esiin jonkinlaisia tunteita. Pää lyö tyhjää. Onko hyvä vai huono olla? Onko iloinen vai surullinen? Ei saa oikeastaan minkäänlaista otetta omista tunteistaan, asioista jotka omassa päässä liikkuu, ja välillä ei edes tiedä mitä siellä liikkuu, 

vai liikkuuko yhtään mitään.
Tätäkin tekstiä on suoraan sanottuna ihan helvetin vaikea kirjoittaa. Niistä joista usein kirjoitan täällä, mulla ei oo mitään sanottavaa: en osaa kuvailla edes omia tunteitani. Ihan kun välillä vaan olisin olemattomana olemassa. Etsisin paikkaani, löytäisin sen ja sitten taas kadottaisin sen. Oikeastaan tästä tuli mieleen, että joku voisi sanoa että sitähän elämä on. Vuoristorataa, kuten sanotaan. Muttakun. ei.

 Ei kukaan ihminen jaksa elää keskellä jatkuvaa epävarmuutta. 
Pari vuotta takaperin voin todella huonosti. Olin sekaisin. Kirjaimellisesti. En tuntenut mitään. En yhtään mitään. Olin olematon, läsnäoloton. En mä oikeestaan edes ollut. Tätä epävarmuutta ja jokseenkin tunteiden olemattomuutta voisin verrata tuohon aikaan. Silloin tosi asiat olivat vielä pahemmin, luojan kiitos olen päässyt jo pahimman yli.

Silti ajoittain ne samantapaiset tunteet pilkahtelee esiin mitä silloin koin.
Ja kyllä, tiedostan, että osittain tämä varmasti on vielä paranemisprosessia tuosta kaikesta. Kaikesta siitä paskasta mitä ittelleni aiheutin. Fakta nyt vaan on kuitenkin se, että jos mä haluan elää mä en voi jäädä jumiin siihen. En vaan voi antaa itsesyytöksille valtaa, koska se ei hyödytä yhtään ketään. Nyt vaan on elämässä sellainen ajanjakso, että omat tunteet ja mielialat heittelee nollasta sataan. Mutta tiedättekö mitä. Sekin on ihan ok. Ei mun tarvitse olla yhtään mitään muuta. Ja tiedättekö mitä muuta. Mä saan tuntea näin. Ei mun tarvitse olla onnellinen, iloinen, surullinen, tai luokitella mun tunteita yhtään miksikään. Mä saan velloa mun epätietoisuudessa just niin pitkään kun on tarvis. Ennen pitkään se helpottaa, kun annan niiden tunteiden asettua aloilleen ja kiusata mua, enkä vaan työnnä niitä pois,

koska juuri se sairastutti mut.
Miksi mä sitten kirjoitan tälläisistä asioista? joku varmasti siellä miettii. Jos mä vaan jollain tapaa voin auttaa siellä ruudun toisella puolella olevia ihmisiä. Antaa ehkä jonkinlaista vertaistukea, tai edes antaa ihmisille tilaisuuden miettiä näitä asioita. Kirjoittaminen auttaa myös itseäni purkamaan asioita ulos, auttaa ehkä jopa ajattelemaan niitä selkeämmin. En siis kaipaa sääliä, tai voivotteluja. Enkä epäaitoja tsemppauksia ja onnentoivotuksia.

Mä voin ja saan olla just nyt näin.