Mun on jotenkin ihan älyttömän vaikeeta edes alottaa koko teksti. Niinkuin kerroin viime tekstissä
tarinan tytöstä joka oli täysin hukassa, niin täytyy myöntää, että se tyttö on edelleen
aika hukassa.
On edelleen ihan järjettömän vaikea kuvailla omia tunteitaan tällä hetkellä. Mieli on sekaisin, eikä oikein tiedä minne suuntaan pitäisi lähteä.
Mä toivon, että saisin edes jollain tapaa purettua fiiliksiäni tähän tekstiin. Mutta varoitan, että tekstistä saattaa tulla pieni avautumis oksennus..
Mä jotenkin vihaan sitä, kun ihmiset puhuvat siitä tunteiden aallokosta mikä kasvuiässä valtaa ihmisen. Jotenkin ärsyttää se, että niille tunteille koitetaan etsiä "selitystä" sieltä kautta. Ja kyllä, mä ymmärrän, että se on osittain totta ja tunteet johtuukin hormonitasojen vaihteluista. Mutta kyllä se mua jollain tapaa silti suututtaa. Ihan yhtällailla ihmiset, joilla ei satu olemaan kasvuikää voivat käyttäytyä sen tavoin.
Sitä paitsi, itsehän tässä lähennytään koko ajan täysikää (hui!). Sitten mä en enää olekaan se murrosikäinen.
Mä olen aina ollut sellainen, että mä mietin asioita, paljon. Koen sen kyllä pää positiiviseksi piirteeksi, mutta kyllä se välillä on aika turhauttavaakin. Se tekeekin tästä elämästä usein aika hankalaa.
Jos peilataan sitä tän hetken kuulumisiin, niinkun sanoin oon ajatukseni kanssa aika sekaisin. Välillä tuntuu, että "hei jes! nyt meen oikeeseen suuntaan. Tää on se mun juttu. Tätä mä haluan." Mutta sitten tulee takapakkia, iskee järkyttävä epävarmuus kaikesta. Kuka mä olen? Mitä mä haluan? Miksi mä ajattelen näin? Enhän mä nyt siihen pysty.
Ja blaablaa blaa mä tiedän myös sen, että ne epäonnistumiset kuuluu tähän elämään. Ne tekee meistä vahvempia, rikkaampia ihmisiä. Mutta jatkuva ahdistus ja pelko itsestään ei tunnu kovin mukavalta, eihän?
Jos yhdellä sanalla pitäisi omia tunteitaan kuvailla, voisin tiivistää epävarmuuteen. Mä olen niin epävarma. Niin epävarma, että välillä jopa pelottaa, mihin tää kaikki johtaa. En välillä oikein tiedä edes missä mun pitäis olla.
Mä tiedän kyllä osittain myös mistä se kaikki epävarmuus johtuu. Tytön tarinassa, takana oli pitkä, rankka ajanjakso. Siitä toipuminen vei kauan,
kauan. Ja se tyttö on todenäköisesti edelleen toipumassa. Mä haluaisin sanoa rakastavani itseäni, niinkun jokaisen kuuluisikin. Mutta suoraan sanottuna mä en vain kykene siihen,
tällä hetkellä.
Se haavoittuneisuus, mikä nousi esiin sieltä jostain perfektionismin taustalta, oli ihan älyttömän puhdistavaa. Kun ihminen kykenee näyttämään oman haavoittuvaisuutensa, itkunsa, surunsa ne kaikki negatiiviset tunteensa eikä sulje niitä itseensä, mielestäni sillin ihminen on äärettömä vahva. Ulkokuoren vahvuus poistuu ja se aito läsnäolo nousee esiin.
Mulla on paljon haavoja puhdistettavana. Mutta todenäköisesti niiden puhdistamisessa tule menemäänkin kauan. Jopa vuosia, mä tunnen nimittäin sen puolen itsestäni. Mä olen aika periksiantamaton, sekin johtuu mun kohdalla todenäköisesti siitä täydellisyyteen pyrkimyksestä. Mä en voi jättää asioita puolitiehen, vaan mun on hoidettava ne loppuun asti. Niinkuin puhuin siitä
anteeksiantamisesta yhdessä postauksessa, se syyllisyys kaivaa edelleenkin mieltä. Mun on niin vaikea antaa itselleni anteeksi, olla armollinen.
Mä taidan myös tietää miksi musta tuntuu tältä, miksi mä olen niin epävarma kaikesta.
Mä en anna muutosten tapahtua, mä en anna itseni jatkaa elämää. Enkä myöskään rakasta itseäni. Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin,
ennenkuin voi rakastaa muita, täytyy oppia rakastamaan itseään. Mä en kohtele itseäni armollisesti, en anna itselleni lupaa virheisiin. Mun täytyy oppia sanomaan itselleni että "hei sä oot hyvä, sä oot ihan hirmu hyvä, maailman paras" Oon vaan niin kyllästyny siihen, että mä en luota itseeni, mä en luota mun intuitiooni. Mä haluan pitää itseäni parhaana kaverinani.
Siinä tarinassa tyttö myös loppujen lopuksi uskoi taas. Uskoi, että jotain voi tapahtua. Mä uskon että mä voin oppia rakastamaan.
Perille päästy, majoittauduttu ja voi kuulkaa, paljon paljon ollaan jo tehty! Ilta jolloin päästiin perille vihdoin ja viimein ei ehkä ollut ihan kaikista parhaimmasta päästä. Vaikka olikin helpottunut olo ja oli mukava olla perillä, kaikki oli kuitenkin aika väsyneitä mikä johti sitten vähän inhottavaan ilmapiiriin... No, onneksi kuitenkin nyt on tilanne jo hieman rauhoittunut ja ollaan tehty suhteellisen paljon.
Ensimmäinen päivä aloitettiin Ylläksen rinteisiin. Ensikosketus niihin oli aivan ihana! Tykkään enemmän Ylläksen kuin Levin rinteistä sillä musta Yllästä hoidetaan paremmin: rinteet ovat hyvässä kunnossa kun taas Levillä on monena vuonna rinne ollut aivan jäässä, ja toinen pointti on se, että useinhan Levillä on myös paljon enemmän porukkaa, mikä johtuu varmasti sen hurjasta mainostuksesta ja muutenkin siitä ympäristöstä, paljon hotelleja, kauppoja, ruokapaikkoja... Sinne ollaan kuitenkin menossa tämänviikon aikana varmaankin vielä uimaan ja jos pääsisi johonkin naama hoitoon niin ois aika jeees!
Ensimmäinen laskettelupäivä oli niiiin kaunis! ihan paras mahdollinen! Aurinko paistoi ja aahhh! sain niiiiin ihania kuviakin sieltä ihan huipulta! Niitä kuvia näättekin tässä nyt juuri <3 Kävin myös ensimmäisinä aamuina pienellä happihyppelyllä lenkkeilemässä, ja voi että mikä hiljaisuus, rauha, valo ja raikas ilma. Vedin syvään henkeä, ja tunsin miten mun kroppa täyttyy sillä raikkaalla ilmalla. Se tuntui ihan mielettömältä.
Laskettelun lisäksi ollaan saunottu, tehty ruokaa, poltettu takkaa, juotu kuumia glögeja ja kaakaoita ja eilen käytiin korkkaamassa pakollinen ravintolakin täälläpäin Pihvikeisari. Tää ravintola onkin muodostunu jokavuotiseksi perinteeksi, ravintolan omistajatkin tunnistaa meidät!! Sinne on aina niin mukava tulla.. Tästä kerron lisää tulevassa postauksessa, kuvien kera.
Vaikka ollaankin jo paljon tehty niin viikkoa on jäljellä vielä aika paljon ja tekemistäkin riittää kyllä ihan tarpeeksi, välillä onkin ihan hyvä vaan olla, tekemättä mitään.
