
Yritän alottaa jostain tämän tekstin kirjoittamista, mistä mä edes alottaisin. Nään vaan edessäni olevan tyhjän tekstikentän ja aloitan uudelleen ja uudelleen kirjoittamaan. Mulla olisi tästä niin paljon sanottavaa, mutta en saa ajatuksiani kasaan, tekstin muotoon. Päälimmäisenä tunteena mulla nousee esiin vaan turhautuminen.
Kun tuntee itsensä riittämättömäksi, on vaikea selittää muille miltä se tuntuu. Miltä tuntuu kun tuntee itsensä liian heikoksi. Niin heikoksi ettei luota itseensä. Ei luota omaan intuitioon, siihen vaistoon mikä jokaikisellä on, tai on siitä ehkä jopa liian tietoinen. Liian tietoinen kaikesta. Mä tunnen itseni välillä todella riittämättömäksi, mikä on osittain jopa aika surullista.
Täydellisyyteen pyrkijällehän se epäonnistuminenhan ei ole vaihtoehto, ja jos se vaihtoehto jossain tilanteessa nouseekin esiin, se jos jokin musertaa. Taas tunnen itseni riittämättömäksi. Kun itken mietin välillä miksi mä taas itken? miksi mä en voi vaan nauttia elämästä ja olla onnellinen siitä mitä mulla on? Miksi mä tunnen itseni taas epäonnistuneeksi, liian heikoksi.
naurettavaa.

Toisaalta, se on monelle ihmiselle aika luonnollinen ja vaistonomainen tunne mikä nousee esiin: jopa häpeä omaa haavoittuvaisuutta kohtaan. Musta se on vaan niin väärin että ajatellaan sen olevan jotenkin häpeällistä tai heikkoutta. Oikeastaan se on juurikin sitä vahvuutta. On vahvaa uskaltaa näyttää oma haavoittuvaisuutensa. On vahvaa näyttää omat epäonnistumisensa ja heikkoutensa. Niin kliseistä kun se onkin, me ei voida koskaan kehittyä jos me ei tunneta epäonnistumista. Epäonnistumisissa ei ole kyse siitä itse epäonnistumisesta, vaan siitä mitä sen jälkeen tapahtuu. Miten ihminen osaa sitä käsitellä ja miten sen itse kokee.
Mä olin joskus todella hyvä käsittelemään sitä. Vaikka aina olen ollut perfektionisti osasin silti hallita sitä edes jollain tasolla ja ottamaan sen joskus jopa positiivisena asiana. Asiana, josta mä voin oppia lisää. Elämässä tapahtui kuitenkin aivan liian paljon, aivan liian lyhyen ajan sisällä, ja se musersi mun itsetunnon totaalisesti.

Mietin välillä myös, miksi mä en riitä? Miksi mä tunnen itteni niin jotenkin mitäänsanomattomaksi? Mä kuitenkin tiedän mistä todellisuudessa on kyse, nimittäin siitä että
mä en riitä itselleni.
Mä en ole tarpeeksi. Mun pitää aina suorittaa asiat loppuun niin että mä
itse olen tyytyväinen. Tääkin on aika kakspiippunen asia sillä mä toisaalta koen ajattelevani paljon sitä mitä muut musta ajattelee mutta toisaalta mua ei oikeestaan kiinnosta. Tän asian kanssa painiminen vie niin paljon energiaa. Mä en vielä hyväksy itseäni. Sitä kohti kuitenkin haluan uskoa meneväni. Sitä tasapainoa, minkä mä joskus kadotin.

Aina, jokaikinen kerta toitotetaan sitä että "Älä välitä siitä mitä muut susta ajattelee" tai "Aina ei tarvitse olla paras". Sanonpa vaan että kyllä se on ärsyttävän totta. Muttakun helvetti kun se ei tapahtu sormia napsauttamalla. Mikään ei päivässä, välttämättä kuukausissa tai vuosissa.
Vaan se vaatii aikaa, paljon paljon aikaa: oppia rakastamaan itseään, joka ikistä solua mistä itse koostuu,
oikeastaan oppia rakastamaan omaa sydäntä.